Tuntemattomat nuoret nujakoi metrossa keskenään. Tuijotin kiinnostuneena ja samalla älysin että miuakin on varmaan tuijotettu samoin. Silloin kun olen viillellyt metrossa, bussissa, junassa tai ratikassa. En muista tarkalleen mutta olen vähintään kolmessa niistä viiltänyt, enkä aina edes ole sitä pahemmin piilotellut. Silloin joskus muinoin.
Mutta se viiltämisen himo joka näistä ajatuksista nousi, en ole hetkeen tuntenut sitä niin voimakkaasti. Hämmentävää, samalla pelottavaa, ja hieman surullistakin. Vaikka se tunne nousee siitä miten kaipaan sitä. Kaipaan viiltämistä, sitä kun katsoo verta, kun paketoi haavan, kuinka sitä kohtaa aristaa kun siitä painaa. Seurata kuinka haava paranee, repiä rupia irti. Sitä kun haava muuttuu punertavaksi arveksi.
Enkä tiedä kaipaanko vielä enemmän prosessia kun haava joudutaan tikkaamaan.
On surullista etten voi, tai saa, enää viiltää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti